Tänään päästään helpolla. Vain 32km. Aamulla jaettiin posti. Katsoin vielä sijoitukset ja huomasin että ”hullut japanilaiset” ovat poissa. Eilinen mäki koitui heidän turmioksi. Selvisi myös että myös muilla oli verikusi ongelmia. Käymme keskustelua siitä voiko tämä vesi aiheuttaa aineenvaihdunnallemme jotain mihin emme ole tottuneet.
Tänään oli hyvä päivä. Juoksu tuntui hyvältä ja nesteytys toimi hyvin. Reitti oli kyllä raskas, koska koko matka oli pehmeätä hiekkaa ja siksi saimme leirissä vielä ylimääräistä vettä.
Kirjassa oli tarkkaan kerrottu jokaisen etapin reitti. Alussa se tuntui tyhmältä, koska riittää kun seuraat edessä juoksijoita mutta kun kerran tajuat aavikolla eksyneesi muistat miksi kompassi oli vakiovaruste. Urheilukellot antaa hyvin tarkkaa etäisyyssijaintia mutta aavikolla missä on vain hiekkaa silmän kantamattomiin ei ole hajuakaan minne suuntaan menet, ellet taas seuraa jonkun jalanjäkiä. Ohjekirjassa on tarkkaan annettu suuntimat jokaisen kääntymän kohdalla.
Näin lukiessa voi olla vaikea hahmottaa mitä ajan takaa mutta vertaisin tätä kohtaa juoksusta purjehtimiseen missä on vain vettä ja vettä mutta jonnekkin pitäisi mennä. Tuo oli tärkeä ominaisuus osata suunnistaa. Tajusin sen vasta tällä etepilla kun olin juossut jokusen pätkän vain edellisen perässä.
Meillä oli aivan super huolto koko matkan aikana. Meillä jokaisella on paikannuslaite reopussa kiinni, jotta ei kadota. Marathon des Sables kisaa on järjestetty noin 36 kertaa, pääosin Saharassa, ja tarina osaa kertoa yhdestä italialaisesta juoksijasta, joka eksyi kisan Saharan kisan aikana vuonna 194. Hän on Mauro Prosperix. Hän oli kateissa 9 vuorokautta niillä eväillä ja vesillä, jonka sai edelliseltä Chaeck Pointilta. Hänestä on wikipediassa huikea tarina jos teitä kiinnostaa https://en.wikipedia.org/wiki/Mauro_Prosperi mutta tässä pieni lyhennelmä.
Mauron katoaminen (ote wikipediasta): Maratonin kolmen ensimmäisen kisapäivän aikana Prosperi ja Manzo juoksivat 96 kilometriä aavikkoa, joka koostui suolakerroksista, kalliopinnoista ja hiekkadyynistä. Kaikki kilpailijat aloittivat juoksun yhdessä aamulla, mutta pienestä osallistujamäärästä ja yksilöiden eri tahdista johtuen jokainen juoksi lähes yksin. Kilpailusääntöjä noudattaen Prosperi navigoi autiomaassa itsenäisesti kantaen mukanaan omia ruokatarvikkeita, vaatteita, makuupussia, kompassia, kannettavaa liesi ja hätäpakkaus, jossa oli merkkivalot repussa, kun taas vettä toimitettiin kilpailun tarkastuspisteestä. Kisa jatkui ja seuraavana aamuna oli pitkä eteppi. Lämpötila oli sinä päivänä korkeimmillaan +46°C. Hiekalla olevien auringonsäteiden voimakkuuden vuoksi Prosperi koki kuumennetun pintailman nousun, mikä vastineeksi aiheutti pyörteisiä tuulia. ”Kun hiekkamyrsky alkoi puhaltaa, menetin näkyvistäni kaikki muut. Jatkoin juoksemista.
Seuraavana aamuna tuulet olivat lakanneet. Hän heräsi ja jatkoi juoksemista neljä tuntia vakuuttuneena löytävänsä muita kilpailijoita. Korkean dyynin huipulle kiipeämisen jälkeen Prosperi ei kuitenkaan pystynyt tunnistamaan muita osallistujia, ja lisäksi tajusi, että kaikki kilpareittiä osoittavat merkit ja maamerkit olivat kadonneet myrskyn seurauksena.
Tähän mennessä hän huomasi myös vesipullonsa nesteen tyhjenevän. Prosperi muistaa sotatarinan isoisänsä sotilaskokemuksesta ja alkoi kierrättää nesteitään virtsaamalla varavesipulloonsa.
Seuraavana päivänä hän alkoi kävellä etsimään varjoa ja vettä, koska hän arvioi, että paikallaan pysyminen aavikon auringon alla aiheuttaisi hänelle lämpöhalvauksen. Hänellä oli kompassin repussaan, mutta joka suuntaan hän ei huomannut mitään muuta kuin hiekkaa.
Prosperi jatkoi vaellustaan viileäänaikaan ja löysi pyhäkön, jota käytti suojanaan. Tänä aikana hän söi osia ruoka-annoksistaan repussa keittämällä ne tuoreen virtsan kanssa kannettavalla polttimellaan. Hän yritti myös ylläpitää nesteytystä imemällä kosteita pyyhkeitä reppustaan, nuolemalla kastetta kivistä aamulla ja jatkamalla virtsansa juomista. Pyhäkkön huipulla Prosperi havaitsi lepakoiden siirtokunnan tornissa. Herran ruokavalioon kuului lepakoiden päiden irrottaminen taskuveitsellään, imemällä heidän verta ja syömällä heidän sisäpuolensa raakana, Prosperin katoamisen neljäntenä päivänä toinen kone lensi hänen sijaintinsa yli. Hän alkoi jäljittää hätämerkkiä ”SOS” hiekkaan ja sytyttää tulta millä tahansa hallussaan olevilla synteettisillä materiaaleilla, kuten reppullaan, luodakseen savumerkin. Kun tuli alkoi syttyä, iski toinen hiekkamyrsky, joka kesti kaksitoista tuntia ja jätti Prosperin jälleen jumiin.
Koska Prosperi ei onnistunut houkuttelemaan apua, hän kirjoitti jäähyväisviestin perheelleen hiilenpalalla. Taskuveitsellään hän yritti lopettaa elämänsä leikkaamalla ranteitaan. Verenpoistotarkoituksessa hän makasi pyhäkössä ja odotti yössä tapahtuvaa kuolemaa.
Aamulla Prosperi heräsi vähäiseen verenvuotoon ranteissaan. Hänen tekemiensa viiltojen syvyyden ja korkean kuivumisen vuoksi veri hänen suonissaan oli hyytynyt vapaan virtauksen sijaan, mikä varmisti hänen selviytymisensä.
Poistuessaan pyhäköstä Prosperi jatkoi kävelyä päiviä, matkustellen vain kylmien lämpötilojen aikaan, aikaisin aamulla ja myöhemmin illalla. Hän yritti suojata itseään auringolta koko päivän etsimällä varjoa kallioita, luolia tai puiden alta. Iltaisin hän kaivoi kuoppia ja upotti ruumiinsa hiekkaan eristääkseen itsensä. Jatkuvasti etäisyydessä havaitsemiensa vuorten suuntaan Prosperi säilytti selviytymisensä puristamalla nestettä kasvien juurista ja metsästämällä kovakuoriaisia, käärmeitä ja liskoja ravinnoksi.
Kahdeksantena katoamispäivänä hän törmäsi keitaan, joka sisälsi vesilätäkön. Koska hänen kurkkunsa ja suunsa turvotus johtui vakavasta kuivumisesta, Prosperi ei kyennyt nielemään vettä ja oksensi ensimmäiset suupalansa. Hän makasi lätäkön vieressä tuntikausia ja siemaili ajoittain vettä loppupäivän ajan. Seuraavaan aamuun mennessä Prosperi oli täyttänyt vesisäiliönsä ja jatkoi kävelyä. Myöhemmin samana päivänä hän havaitsi merkkejä tuoreista vuohen jätöksistä. Eläinten syrjäytyksen jäljillä kulkeminen johti hänet kohti ihmisten jalanjälkiä. Prosperi huomasi sitten nuoren tuareg-tytön hoitamassa vuohien matkaa. Juoksemalla häntä kohti ja anomalla apua hän pelotti häntä. Tyttö juoksi karkuun huutaen ja katosi dyynin yli.
Pelastus ja toipuminen: Nuori tyttö palasi isoäitinsä kanssa, joka johti hänet kohti berberitelttaa tuaregleirillä. Prosperille tarjottiin ruokaa, mutta Prosperille tarjottiin ruokaa, mutta hän ei kyennyt sulattamaan sitä ja oksensi. Hänet lastattiin ensin kamelin selkään useiksi tunteiksi leirin toimesta Tuareg-miehet, jotka veivät hänet lähimpään kylään. Siellä Prosperi luovutettiin sotilaspoliisin partiolle, joka sitoi hänen silmänsä epäiltynä, että hän oli marokkolainen vakooja. Hänet löydettiin Algeriasta. Kun Prosperi kuljetettiin sotilastukikohtaan ja kuulusteltiin, hänet tunnistettiin ja vietiin sairaalaan Tindoufiin. Prosperi oli vaeltanut pienet 289 kilometriä kisareitiltä
Huolto oli aivan huippua. Meillä oli vahva lääkintätiimi ja oma lääkintähelikopteri plus useita autoja. Kolmanne päivän etapin jälkeen alkoi taas paleltamaan vaikka ulkona oli helle. Kuten kuvistä näette niin osa löysi paikan autojen alta. Yleisin vaiva on vatsatauti, huono hygienian vuoksia sekä hiertymät.
Jokunen kuva onnistuttiin meikäläisestä saamaan tämän etapin varrelta
Viimeisimmät kommentit