Nyt on kisan kovin päivä edessä. Matkaa on liki 70km ja aikaa on kokonaiset 32 tuntia mutta olosuhteet ovat vaikeat. Ensimmäiset 50 km ovat hiekka-aavikkoa ja lopussa pitkää loivaa ylämäkeä liki 600m korkeuteen merenpinnasta. Aamusta mieli on maassa. Oliko väsymystä tai alkaako kupu kiehuu? Huomaan aamulla että kusi on taas punaisen sävyistä. Olen aika vakuuttunut että tämä vesi mitä juodaan on syy punaisuuteen. Kenelläkään, jotka punaista kusee ei ole aiemmin ollut mitään ongelmia värin kanssa.
Niin se päivä pamahti käyntiin ja voin poimia muutamia herkkuhetkiä. Ensimmäiset 23km mentiin taas hiekkadyynejä hyväillen. Että osaa kyrsii kun on kymmenen kilometrin dyyni edessä, joka viettää jyrkästi toiseen suntaan. Joka toinen askel on aina 20cm alempana kun toinen ja kun astut pehmuiseen hiekkaan niin sitä valuu alas. Mutta Check Point 2 jälkeen oli upeeta saada kääntää kompassin suunta 225 asteeseen, sillä se tarkoitti että mennään kohti rannikkoa ja viileämpiä tuulia. Perun ICA aavikkon on yksi maailman isoista aavikoista mutta sen erilaisuus on siinä että sen yksi reuna on valtameren rannalla. Tällä etepilla mentiin jo vähän sisään itteensä ja alkoi tulla ajtuksia mieleen itse olemisesta kun oli aikaa miettiä tuolla juostessa. Muistan laullelleeni kaikki laulut, jotka osasin. Tällä etepilla tuli muuten juotua yhteensä 16 litraa vettä. Päivästä en muista muuta kuin ihmettelin miten voin niin vähällä energialla juosta. Söin vain kuivattua inkivääriä, kaksi kuivunutta muffinsiä, ja pähkinöitä. Ruokaa kyllä oli mutta ei maistunut, tai joo Beef Jerky oli ehdoton mitä olisi mennyt alas mutta se kuului säännöstelyn piiriin. Kroppa on mennyt ketoositilaan.
Vaatteet alkaa jo olemaan aika kovat ja korppuiset kun ne pukee päälle. Ei mitään mahdollisuutta pestä vaatteita täällä kun ei ole vettä.
CP2 tuli ohjeet Go alone the dunes next 30km. Follow course WSW 235 ja tätä riitti
Ilta neljän aikaan aloin haistamaan merituulen raikkaampaa tuoksua. Tiesin että CP5 on lähellä. Tuo CP5 sijaitsi Pacific Ocean meren dyynien päällä ja tuossa kohtaa nuo dyynit ovat maailman korkeimmat. Näky oli huikea. Saavuttiin siis hiekkadyynin huipulla ja matkaa alas taisi olla kilometri. Nuo dyynit laskee siis suoraan mereen ja ovat todella jyrkkiä, 30%, tosin me päästiin juoksemaan ne alas. Tuon dyynin alasjuoksu oli kuin laskettelemista talvella. Sauvoilla vauhia kuin Ingemar Stenmark aikanaan ja sit alkoi vauhti nousta eikä haitannut vaikka kaatui. Sitä vaan pyöri aikansa ja taas jaloikkeen ja alas. Reisiä hapotti ihan saamaristi alas mennessä. Hauskaa oli kuin pikkupojalla. Kaikki hauska loppuu aikanaan ja niin tämäkin. CP5 oli meren rannalla ja suuntasimme rannikkoa pitkin pohjoiseen. Seuraavalla CP6 oli matkaa 11km. Tämä merenrantajuoksu söikin sitten kaiken ilon, jonka juuri oli saanut sisäänsä. Juoksualusta on raskasta mutaisen tuntuista märkää hiekkaa ja kaiken maailman merisontaa siinä seassa. Taivaalla lentää isoja Albatrosseja.
57KM kohdalla alkaa hymy hyytyä. On jo tullut pimeetä ja ilma viilenee. T-paita päällä vielä mennään. Edessä on 12 asteen nousu, joka on vain 4km pitkä. Takki on jo aivan tyhjä ja on todella pimeätä. Jos ei auton renkaan jälkiä ja tieuraa näkisi otsalampun valossa olisi eksyminen ollut aika taattua.
Näen viimeisen nousun huipulta valoa alhaalta leiristä ja tosinaan kuulen jopa musiikkia tai spiikkiä. Arvioin että päivän maali on lähellä mutta kello näyttää että 6 km puuttuu vielä. Alkaa kivan pitkä loiva alamäki mutta kun ei enää jaksa juosta edes alamäkeä. Leiri näyttää todella pieneltä mutta musa alkaa kuulumaan selvemmin. Saavun vihdoin maaliin hurjien kannustushuutojen seuraamana.
Ilta tai yö menee maaten ja huilatessa. Otan retkipatjani ja menen kuuntelemaan meren aaltojen kohinaa. Kuulen hurjaa ujellusta ja tiedän että siellä on merileijonia mutta en näe niitä. Otsalamppu valaisee rantahiekkaa ja on kiva seurata rapujen menoa rantahiekassa.
Racebook muistiinpanoista: Nyt on 190 km juostu ja on pitkän etepin jälkeinen lepopäivä. Maataan teltoissa aavikon hiekalla aivan Pacific Ocean autiolla rannalla. Meressä ui isoja merileijonia ja albatrosseja lentää yläpuolella. Merileijonat pitää outoa ääntä.
Matka on tähän mennessä ollut todella raskas. Päivisin on lämmintä sellaiset +35C ja tätä pehmeää hiekkaa riittää loputtomiin. Se vie valtavasti voimia.
Nesteytyksen kanssa on tänään ongelmia. Ruoka ja juoma ei maistu alkuunkaan vaikka tiedän että pitää syödä. Vaikka mukanani on vain 2.200 kaloria päivää kohti olen heittänyt pois syömättä jäänyttä ruokaa, koska se painaa. Kaikki ylimääräinen pois. Uskon että huono hygienia on aiheuttanut mulla vatsataudin ja saan lääkintäteltasta nappeja. Muutaman syötyäni voin todeta että ei auta. Tämä vatsatauti johtaa siihen että minun WC paperit loppuu. Oli tavallaan päivä annos laskettu enkä osannut ottaa huomioon vatsatautia.
Minulta loppuu myös sytykkeet. Vaikka oli tehnyt testejä kotona kuinka paljon sytykepaloja tarvitsen että saa kupillisen vettä kiehumaan ei laskelmat päde täällä aavikolla. Tuulen vaikutus on niin suurta että suurin osa lämmöstä tuulee pois ennen kuin se edes osuu kuppilieteeni. Tämä tarkoittaa sitä että lämmintä ruokaa ei sitten syödä ellen löydä jotain poltettavaa. Hirveästi puita ei ole josta oksia voisi taitella mutta aallot ovat tuoneet risuja ja jotain puun palasia hiekalle, jotka ovat kuivia. Tässä vaan haasteena se että minun taskukokoisella veitsellä en saa juurikaan palasia irti noista isommista ajopuista.
Eilinen pitkä etappi toi sitten mukana myös ensimmäiset rakot. Olen nähnyt täällä hurjan näköisiä rakkoja ja pahassa kunnossa olevia jalkoja mutta oma rakkoni on tulitikkuaskia pienempi. Jonotan lääkintätelttaan ja pistän samalla taskuuni hieman paperipyyhkeitä, jotta saa WC paperia. Pienen odottamisen jälkeen jalka paljaaksi ja lääkäri imi ruiskulla jonkun verran rakkonestettä ruiskuunsa, puristi loput ulos. Ruiskussa olevaan nesteeseen sekoitettiin jotain kudosliimaa ja ruiskutettiin takaisin jalkaan. Lappu päälle ja heti kävelemään, jotta irrallaan oleva rakkoiho liimautuu kiinni. Todella tehokasta rakkohoitoa täällä. Vaikka itselläni vatsatauti ja rakkovaivoja olen suhteellisen hyvässä kunnossa. Näen ovensuusta vuodeosastolle, jossa 7 kanssajuoksijaa on isomman hoidon tarpeessa. Näen myös lääkintähelikopterin lähtevän lentoon mutta en tiedä viedäänkö potilasta vai ei.
Lepopäivän aikana pääsen kommunikaatiotelttaan, jonne on pitkä odotus iltaisin kun aurinko ei paista niinpä jonotan päiväsaikaan ja huomaan saaneeni huiman määrä tsemppiviestejä kotirintamalta. Viestit tekevät minut todella iloiseksi ja niistä saa niin paljon positiivista ajateltavaa. Vaikka teidän viestit on heippaviestejä alkaa silmat kyynelehtimään. Noilla viesteillä on merkitystä. ISO KIITOS Anita, Kimmo, Helena, Suvi, Paavo, Juha-Matti, Minna, Pauli, Eero, Jussi, Tero, Johanna, Arto, Anna, Mikko, Venky, Jere, Tiina, Jykke, Natsku, Minna, Marja ja monet monet muut.
Saan lukea tulostaululta että eilisen pitkän etapin sijoitukseni on 86. Kokonaiskilpailussa olen sijalla 102. Kisaan oli ilmoittautunut n. 400 juoksijaa mutta kuitenkin vain 296 lähti matkaan. Keskeyttäneitä nyt 51, eli joka kuudes on luopunut jo.
Meillä on siis tänään vapaapäivä ja ollaan tässä levätty mutta itse asiassa edellisen eteapin tappoaika, joka tarkoittaa että sen jälkeen hylätään, täyttyy vasta lepopäivänämme kello 17:30 ja aika ajoin kuullaan kun kuuluttaja alkaa selostamaan että taas yksi juoksija näkyy tuolla kaukana. Keräännymme kaikki maaliviivalla ja alamme kannustamaan. Musa soi ja me hurrataan. Toisilla eteneminen on hidasta ja heidän palautuminen huomista etappia varten jää todella lyhyeksi, sillä heillä, kuten meilläkin, on huomenna edessä täyspitkä maraton 42,195km.
Yöllä tai ennen nukkuman menoa halusin vielä käydä rannalla. Otin retkipatjani mukaan ja makuupussini. Halusin vain maata, katsella tähtiä ja kuunnella merta. Siinä maatessa ohi vaelteli reilusti isompia rapuja kuin mitä suomessa näkee mutta naapuriporukassa alkoikin hässäkkä ja kiinnitin heihin huomiota. Pakkohan se oli mennä katsomaan mitä näkivät. Sellainen pikkunen käppyrähäntähän se siinä. Siis skorpioni ja sitä varten meillä oli mukana pakollisena varusteena skorpionipumppu, jolla piston jälkeinen veri imetään pois kehosta. Noh, päätin kuitenkin sitten mennä telttaan.
Alla kuvia meidän mestoilta. Tuo kuva jossa ”1” tarkoittaa että vain kerran MdS on juostu muualla kuin Saharassa.
Tapahtumassa oli tietenkin valokuvaajia ja pääsin mukaana inakin yhteen hienoon kuvaan. Ja alla kuva miltä meidän majoitus näyttää. Kivalla paikalla, merinäköala ja lähellä rantaa.
Viimeisimmät kommentit