En ole ikinä pitänyt itseäni juoksijana enkä pidä vieläkään. Myönnän harrastavani juoksemista mutta en ole juoksija. Vuonna 2006 oli työmatkalla Saken kanssa Berliinissä ja päätimme jäädä Berliiniin viikonlopuksi. Syyskuinen perjantai ja lauantai meni tikotikoilessa ja sunnuntaina illalla oli aika palata kotiin. Matkalla kotiin kerettiin kuitenkin seikkailla vielä Berliinissä ja sattumoisin tulimme ulos metrosta jostain kohtaa missä maratonia oli juostu n. 16km. Kiinnitin huomioni japanisaliseen naisjuoksijaan, joka juoksi kimono päällä ja tukka sille nätisti laitettu sekä ne ”sukkapuikot” siellä hiuksissa ristissä. Hullua touhua taisin ajatella. Noh, ei tuolta baaria löytynyt, joten jatkettiin metrolla Alexanderplatz, joka saatui olemaan maratonin 37km kohdalla. Saimme terassilta hyvät paikat ja kylmät oluet ja siinä katsellessa noita loppupään juoksijoita ei voinut kuin ihmetellä kuinka ne on voinut juosta jo noin pitkän matkan.
Muistiini on jäänyt ”Paavo” hahmona. Hän oli Lipposen kokoinen äijänkörilas, jonka toine jalka näytti oleva 5cm lyhyempi kun heilui niin juostessa. Kuulin terassille asti hänen veturimaisen puuskuttamisen ”puuh” … ”puuh”. Se meinaan näytti aika raskaalta Paavon meno.
”Pappa” oli toinen hahmo, jonka muista. Hän oli varmaan +70v. Juoksi kyttyrässä, ihan kun rollaattori olisi viety häneltä. Jalassaan -70 luvun Adidas shotsit ja hihaton t-paita.
Nuo ihmiskohtalot sai minut kysymään itseltäni ”Hei ! Olen 44 v. enkä pysty samaan kuin nuo kaksi hahmoa”. Ehkä jo pienessä mutta Sakelle sanoin että ensi vuonna syyskuussa näet mut tuolla lähtöviivalla. Jos nuo pystyy tuohon niin pystyn minäkin. Ja tässä vaiheessa myönnän että en ollut juossut aikoihin, tai ikinä, ellei ole ollut pakko.
Koitti syksy ja ilmoittauduin Berlin maratonille. Edelleenkään en ollut juossut metriäkään. Koitti kesäkuun ja oli aika aloittaa juokseminen. Olin ladannut Sepon kotisivuilta (nykyään Juoskufoorumi) valmennusohjelman ”Maratonkuntoon 12 viikossa”. Latasin ohjelman jossa aikatavoite oli 4 tuntia ja 30 minuuttia. Aloitin päivälleen 12 viikkoa enne H-hetkeä.
Ensimmäinen lenkki oli tuskaa ja olin pahasti pettynyt. Ei minusta ole juoksijaksi. Ohjelma sanoi että kevyt 10km lenkki näin maanataina. Lähdin kotoota kevyesti ja jaksoin juosta kotoota bussipysäkille, n. 2,5km ja sieltä kävelin kotiin. Keskiviikon lenkki oli kanssa 10 km mutta taas kävi niin että bussipysäkille pääsin ja kävelin kotiin. Alkoi jo hieman masentamaan kun tajusin miten jäljessä olen tavoitteestani. Ohjelman mukaiset 10km pitkät lenkit senkun jatkuivat mutta vasta kolmannella viikolla pystyin juoksemaan 10km. Olin tyytyväinen. En tahtonut millään pystyä neoudattamaan ohjelaani mutta viikko ennen ensimmäistä maratonia pystyin juoksemaan 28km pitkistreenin. Olin aivan puhki sen jälkeen. Muistan isojen poikien sanoneen että ”maraton alkaa vasta 28km jälkeen”.
Koitti syykuu ja 2007. Oli lentolippu Berliiniin, mun eka maraton oli edessäpäin. Maraton on siitä hieno urheilulaji että tässä lajissa mä saan kilpailla maailman parhaamman äijän kanssa samassa kisassa. En ikinä pääse pelaa lätkää Gretsyn kanssa tai pelaa tennistä Mc Enroyn kanssa mutta maratonilla minä ja maailman nopeimmat kenialiset lähdetään samalta viivalta ja ollaan samassa palkintojenjaossa.
Kyllä Berlin on se paras maraton, jonka olen juossut. Sanovat että miljoona ihmistä seuraa tapahtumaa katujen varsilla ja kannustavat kattiloin, musiikein, omin juomapistein, tarjoamalla makeisia. Fiilis on aivan mahtava. Luin kirjan Berlin 1945 ennen maratonia ja osasin hahmottaa juoksun varrelta tapahtumia toisesta maailmasodasta missä meni liittoutuneet ja missä ryssät. Berlin on niin täynnä historiaa että pelkkä juoksu siellä ei anna mitään. Itselleni tuli huikea fiilis kun ajattelin kuinka sodan vapautuksen aikana nämä samat kadut oli täynnä ihmisiä ja he hurrasivat voittajille. Tuona syyskuisena päivä koin että minä olen voittaja ja nämä ihmiset ovat täällä minua varten. Koko katu, Under de Linden oli vapaa vain minulle ja sain juosta riemukarenläpi valtavassa hurrauksessa. Se oli koskettavaa. Vielä vähän ja ensimmäinen mitali kaulaan. Oli minusta sittenkin siihen.
Viimeisimmät kommentit